Kävin sitten ostamassa tällä viikolla uudet kilpasukset että päästään Dexterin kanssa kovaa. No sitähän ollaan sitten päästy niin kovaa että melkeen joka kerta kun käyn hiihtämässä löydän itseni maasta. Kait se sitten on sitä maanläheisyyttä...
Sen päätöksen tein etten enään huonoilla laduilla viitsi hiihtää koska sukset sen pienen omaisuuden maksoivat, itku siinä pääsisi jos ne katkeisivat johonkin juuren mukuraan. Vauhti kun on sen mukaista ettei siinä kerkiä yhtään ennakoimaan.
Seuraava oppi tuli perjantaina kun kävin hiihtämässä koiran kanssa sellaisella ladulla jossa en moneen vuoteen ole hiihtänyt. Vedimme sitten joka mutkat suoraksi ja löysin itseni ladun ulkopuolelta. Sekään ei minua nähtävästin estänyt jatkamasta matkaa. Siinä kohdin pisti vaan miettimään kun tarpeeksi kovassa vauhdissa mutkaan menin ja peukalon teloin niin että itkua väänsin ladulla. Senkin jälkeen kovalla sisulla jatkoimme matkaa. Kun olin kaikki mutkat käynyt tarkistamassa puskan puolelta menikin seuraava kierros mallikaastin. Autolla kun hanskaa yritin kädestä pois niin itku meinasi päästä taas. Käsi oli vain venähtänyt, mutta tuosta oppineena käyn kaikki vieraat ladut katsomassa ensin ilman koiraa. Kantapään kautta kaikki sitten pitää oppia...
Eilen kävin hiihtämässä Dexterin kanssa sujuvastin. 6 km tuli hiihdettyä, siihen meni se 21 minuuttia. Keskinopeus oli 17 km/h ja huippunopeus oli 26.3 km/h. Kertaakaan ei kaaduttu. Dexteri ei kovin kovaa kyllä pinkonutkaan, luuliko kenties ilman palkkaa joutuvansa työskentelemään.
Yllätys-palkkaajana toimi Janne tyynyn kanssa, tuli jälkikäteen paikalle niin oli koiralle täysi yllätys. Parantamisen varaahan tuosa ajassa on paljon mutta tästä on hyvä jatkaa, kyllä ne Dexterinkin huippunopeudet paranevat kun yllätyspalkkoja löytyy paljon eri paikoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti