Dexterin laji on lytynyt, se on selkeestin eteenpäin kaahottaminen ladulla. Tänään kävimme Dexin kanssa ensimmäisissä valjakkohiihtokilpailuissa. Tavoitteena meillähän oli päästä maaliin ja selvitä hengissä.
Alku viikosta onnistuin loukkaamaan itseni todella pahastin, kiitoksia koirien. Päättivät kokeilla lenkillä keilata minut, hyvinhän se niiltä onnistui. Tulin yläselkä edellä maahan ja en heti ylös päässyt. Tämän ansiosta kaikki meidän hiihto-treenit jäivät välistä, onneksi Anu suostui minun selän hieromaan myös kun koirat vein hierotukseen. Anu katsoi vielä eilenkin selän läpi ja pisti sieltä todella paljon lihaksia ja jänteitä paikoilleen. Tänään selkä kivut eivät hiihtämistä haitanneet, autossa istuminen oli vain tuskaa.
Mitä lähemmäs Äänekoskea tulimme sitä varmempi olin kuolemastani, mäki ylös, mäki alas... Eihän täällä mitään mäkiä ole. Kisapaikalla jännitin aivan hirveästin että pääsenkö edes maaliin astin, muut hiihtäjät vaikuttivat niin hyville että pelkäsin vetäväni todella surkean ajan muihin nähden. Kauhukuvissa näin jo kun minua pyydetään sammuttamaan valot kun maaliin pääsen joskus...
Jossain vaiheessa ajattelin vain kun pääsen lähtemään ja pois tämä kidutus alta. Painun takaisin sinne mistä olen tullutkin ja hiihtelen koiran kanssa vain huvikseni. Meidän lähtö kun alkoi häämöttää pistin sukset jalkaan ja Jani yritti pitää Dexteriä, se oli niin lentoon lähdössä. Toisten koirien perään vonkui ja ei meinannut housuissaan pysyä. Lähtöhetkelläkin muitten koirien perään haaveili vain, minä näin jo itseni lähtöviivalla naama ladussa ja sukset solmussa rämpimässä.
Lähtöviivalla käskin koiran maahan ja se siinä ihmetteli maailmanmenoa nokka vähän joka suuntaan.
Luvan saatuaan Dex pinkaisi heti oikeaan suuntaan minä perässä roikkuen ja yrittäen hiihtää. Meno oli oikeen mukavaa, mäki ylös ja mäki alas. Koira antoi mennä sen minkä jaloistaan pääsi, minä jarrasin alamäissä ja ylämäissä autoin koiraa.
Mutkat oli hyvin merkitty ja sielä oli porukkaa viittomassa oikeaan suuntaa. Dexteri ei piitannut yhtään niistä ja meni todella nätistin mutkat. Minun ei tarvinnut kuin keskittyä kääntymään ja hiihtämään eteen päin.
Yksi alamäki oli jyrkkä ja alhaalla heti u-käännös, siihen tein hallitun kaatumisen. Toinen vaihtoehto olisi ollut se että olisin varmaan vieläkin sielä puskassa tuhannen solmussa suksieni kanssa. Kaaduin niin että sukset olivat heti oikeaan suuntaan, minun ei tarvinnut kuin nousta ja jatkaa matkaa. Dexteri hidasti vain kun olin taas jo jaloillani valmis matkaa jatkamaan. Tämä tuntui ihan mukavalle touhulle kunnes tuli se minun painajainen, ylämäki. Mäki oli jyrkkä ja pitkä, kaksi samantyylistä mäkeä, toinen vielä pitempi. Minun voimien loputtua teputin ylös ja Dexteriä vitutti kun joutui tällaista taakkaa kestämään.
Pääsimme ylös ja matka jatkui, ehkei niin vauhdikkaastin kuin aikasemmin mutta jatkui kuitenkin. Edessä näimme sedän joka sivakoi menemään, sehän Dexteriä innosti vetämään ja sen ohitti todella mallikaastin.
Maalissa Jani huuteli koiraa josta se innostui vetämään mutta melkeen heti meni hämilleen mitä nuo 10 muuta ihmistä on jotka sielä huutavat ja kaannustavat.
Maalissa oltiin ja hengissä! Tuntui siltä kuin olisin 2 tuntia ollut sivakoimassa sitä pirun mäkeä ylös, todellinen aikamme oli 25.35. Dex sai heti kaksi banaania palkaksi.
Suureksi yllätyksekseni emme olleet edes viimeisiä, sijoitus oli 9/11!! Siis se mäki oli muitakin koetellut kuin ainoastaan minua. Olen kyllä niin ylpeä tuosta otuksesta, minun pitää tosissaan alkaa treenaamaan hihtämistä ja erityisestin niitä ylämäkiä. Kun minun hiihto alkaa sujumaan voimme Dexterin kanssa lähteä oikeestin kisaamaan tavoitteellisestin. Kesän aikana minun pitää omaa kuntoa nostaa ja lihaskunto saaja hyväksi.
Saavutimme tänään kyllä Dexin kanssa omat tavoitteet ja ylitimme ne moninkertaisestin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti